Garth Ennis & Steve Dillon:
Preacher Deluxe 1 ja 2
Räävittömyys ja sikasairaat henkilöhahmot ovat kovassa huudossa Garth Ennisin ja Steve Dillonin Preacher-sarjakuvassa. Alkujaan 1990-luvun jälkipuoliskolla ilmestynyt Vertigo-tuotos on jälleen ajankohtainen, sillä sarjakuvan tv-versio lävähtää ruutuihin tänä kesänä. On myös ilahduttava huomata, etteivät vuosikymmenet ole syöneet Preacherin terää, vaan sarja maistuu yhtä tuoreelta ja anarkistiselta.
Parhaalla mahdollisella huonolla maulla toteutettu Preacher nytkäyttää aivot raiteiltaan jo alkuasetelmallaan. Taivaassa kuohuu, sillä Jumala on jättänyt valtakuntansa oman onnensa nojaan. Lisäksi enkelin ja demonin seksileikeistä syntynyt väkivahva Genesis on karannut Maan päälle. Tämä saa osan enkeleistä raivon partaalle ja toiset hukuttamaan murheensa tuoppiin.
Maassa Genesis humahtaa alkoholistipastorin, Jesse Custerin, pääkoppaan. Näin Jesse saa kyvyn käskyttää ihmisiä sanoillaan. Taidolle tulee tarvetta, kun miehen perään rientävät niin teksasilaiset lainvalvojat, Kristuksen pyhää verenperintöä vaaliva salaseura kuin Taivaan ikioma pyssysankari, kaikki vastaantulijat lahtaava Tappajien pyhimys.
Aivan yksin Jesse ei rääkkiin joudu, sillä hänellä on seuranaan aseintoinen ex-tyttöystävä Tulip, juoppo irlantilaisvampyyri Cassidy sekä John Waynen haamu. Yhdessä he ryhtyvät etsimään luomakuntansa hylännyttä Jumalaa, jotta voisivat vaatia tätä tilille teoistaan.
Hurmeisen pohjaidean ympärille laadittu tarina vetää kokonaisuuden entistä hurjemmille kierroksille. Erityisen paljon hupia revitään värikkäistä sivuhenkilöistä, jotka eivät ole tervehenkisyyttä nähneetkään.
Heti kärkeen esiin pelmahtaa kovapintainen etelävaltiolaissheriffi, joka on vakuuttunut siitä, että kaikkien pahojen tekojen takana ovat ”marsilaiset neekerit”. Jessen sukulaisten rinnalla normimaailman kiihkouskovaiset punaniskajuntit ovat puolestaan maltillisuuden ja suvaitsevaisuuden perikuvia. Unohtaa ei myöskään sovi sysirumaa Persnaamaa ja perversioissa rypevää Jesus de Sadea. Tai psykopaattisia sarjamurhaajia, kahjoja poliiseja ja huoraavia seksuaalietsiviä.
Sarjakuvan kielenkäyttö hylkää jo kättelyssä poliittisen korrektiuden. Törkyturvat tuuttaavat tuutista ulos loukkauksia ja kirosanoja sellaista tahtia, että harvemmin näkee. Samalla intomielellä on toteutettu sarjan väkivalta, joka yltää pikkutarkkaan graafisuuteen. Kun aseilla ammutaan, aivomassa lentää ja puolikkaat leukaperät roikkuvat juuri ja juuri naamassa kiinni. Sarjan rienaava ilonpito on toki monin osin itsetarkoituksellisen rajua, mutta se ei tunnelmaa häiritse.
Kaiken tabujen raastamisen keskelläkin Preacheristä löytyy myös älyä ja herkkyyttä. Ennisin teksti perkaa monin tavoin myyttistä amerikkalaista mielenmaisemaa sekä populaarikulttuurin ikoniseksi kasvanutta kuvastoa. Paljon tilaa saavat myös päähenkilöiden keskustelut, jotka valaisevat hienosti heidän luonteitaan, ystävyyttään ja aiempia kokemuksiaan.
Kokonaisuudessaan Preacheriä voi kuvailla monella sanalla. Nerokas, riemastuttava, raikas ja sympaattinen ovat ne, jotka tulevat ensimmäisinä mieleen. Niiden perään on silti pakko heittää sellaisia termejä kuin hävytön, raaka, rietas ja rivo. Eli kukkahattutädeille tai puhtoisten romanssien ystäville sarjaa ei voi suositella. Me muut sen sijaan hihkumme ilosta saarnamiehen äärellä.
RW kustannus on kevään aikana julkaissut suomeksi kaksi Preacher Deluxe -kokoelmaa. Kovakantiset kirjat kattavat alkuperäisen lehden 26 ensimmäistä numeroa – toisin kuin Egmontin vuonna 2002 julkaisemat pehmeäkantiset albumit, joissa ehdittiin käydä läpi vain seitsemän lehden materiaalit. Teoksia täydentävät Glenn Fabryn upeat kansimaalaukset sekä usean tekijän kuvagalleria.
Jos nyt jotain louskuttamista pitäisi löytää, niin Jessen käskyäänen ladontatyylin muuttuminen ensimmäisen ja toisen kirjan välillä on hämäävää. Oudolta tuntuu myös suomentajan idea kierrättää Pertti Kurikan Nimipäivät -bändin sanoitusta San Franciscossa soittavan 1990-lukulaisen jenkkipunk-bändin keikalla. Kuten myös ne muut mukaan ahdetut suomalaisbiisit ja -viitteet. Magneettimedia-heitto on sitten jo niin tökerö anakronismi, että pahaa tekee. Mutta nämä nyt ovat pieniä kauneusvirheitä muuten hulppeissa teoksissa.
”Jos en saa, mitä haluan, me kaikki pääsemme seuraamaan, kuinka pullapoika yrittää syödä omat ihratissinsä… Ja sehän kuulostaa maanmainiolta illanvietolta.”
Toni Jerrman
Teksti on julkaistu alunperin Tähtivaeltaja-lehden numerossa 2/16.
tähtivaeltajablogi 