Sarjakuvat – Floyd Gottfredson: Mikki Hiiri: Lain pitkä häntä

Floyd Gottfredson
Mikki Hiiri: Lain pitkä häntä
Suom. Antti Hulkkonen & Aku Ankka -lehden toimitus. Egmont

Mikki Hiiri tillin tallin

Floyd Gottfredsonin vuosina 1930–1975 piirtämät Mikki Hiiri -stripit lukeutuvat Disney-sarjakuvien ikuisiin klassikoihin. Suomeksi niistä on julkaistu erilaisia koosteita useaan otteeseen.

Gottfredsonin uppoupeaa kynänjälkeä löytyy Mikki Hiiren kulta-aika -sarjasta (1971–1972), useista jättikirjoista (1974–1988), Mikin ja Hessun juhlakirjoista (2008 & 2012), Suurverolan varjokuningas -teoksesta (2013), sekalaisista albumeista, Aku Ankka -lehdistä, taskukirjoista ja ties mistä.

Viimeisin kokonaan Gottfredsonin tuotannolle omistettu teossarja käsitti neljä paksua opusta: Mikin oma sanomalehti (2014), Vaa­rallinen Mikki (2015), Mikki, konnien kauhu (2016) ja Cowboy Mikki (2017).

Nyt tätä samaista herkkua on jälleen saatavilla. Egmontin julkaisema Mikki Hiiri: Lain pitkä häntä sisältää neljä Floyd Gottfredsonin Mikki-seikkailua vuosilta 1930–1932. Muutamaa värillistä alku- ja loppusivua lukuunottamatta sarjat nähdään alkuperäisessä mustavalkoisessa asussaan.

Teoksen käynnistää pitkä ja polveileva Mikki Hiiri Autiolaaksossa -tarina. Siinä Minni perii vanhan Mortimer-setänsä kartanon, josta löytyy kartta, joka johtaa Autiolaaksossa sijaitsevalle salaiselle kultakaivokselle. Kartan ja kaivoksen haltuunotto on kuitenkin vaaroja täynnä, sillä aarretta havittelevat myös petollinen asianajaja Samu Suutari sekä julma rikollinen Jopi Jalkapuoli. Mikin ja Minnin onneksi heitä auttaa salaperäinen naamiomies Kettu.

Itse juonikuviota tärkeämpää sarjakuvassa ovat pähkähullu koheltaminen ja sinne tänne sinkoilevat sivujuonet. Jo ensimmäisellä sivulla kohdataan Heluna Ammu, joka on poistattanut nielurisansa, jotta voisi puhua tuntikaupalla yhteen pötköön: ”Mortimer oli kuulemma upporikas. Nyt voit hankkia vaikka juustolla silatun kylpyammeen.” Polle puolestaan varoittelee, kuinka perintö on suvulle kuin sokeri muurahaisille. Onneksi Mikki lohduttaa Minniä: ”Älä sure. Polle ei tiedä mitään. Hän käyttää hattuakin vain suojaksi tikoilta.”

Jatkossa möyhitään pelkoja aavemaisen kartanon pimeydessä, kurvaillaan polkupyörällä lätäköissä, lennetään hevosen selästä, ajetaan autolla rautatiekiskoilla, matkustetaan pummilla junassa, toimitaan tarjoilijana ja tiskaajana sekä tehdään temppu jos toinenkin. Anarkistisen villin lännen tarinan siivillä Mikki meinaa päätyä aina hirsipuuhun asti. Lisäksi Autiolaaksossa kohdattu Erasmus Rotta satuilee, kuinka hän aikoinaan piiritti aivan yksin sata intiaania.

Järkeä tästä on turha hakea, mutta kajahtanutta hubaa riittää senkin edestä.

Edellisen kerran Mikki Hiiri Autiolaaksossa on nähty suomeksi Cowboy Mikki -kokoelmassa sekä Aku Ankan taskukirja -sarjan Tiiliskivi-spesiaalissa (2023).

Lain hännän toinen pitkä seikkailu tottelee nimeä Mikki seilaa aarresaarelle. Sen edellinen suomenkielinen julkaisu löytyy Mikin oma sanomalehti -teoksesta.

Mikki ja Minni haluavat auttaa rouva Kirkonrottaa ja lähtevät aarrejahtiin, joka on täynnä sudenkuoppia ja hullunkurisia käänteitä. Jo purjelaivassa sankareitamme vaanivat niin kapinalliset merimiehet, pahantahtoiset huijarit kuin raivostunut gorilla. Perillä aarresaarella päänvaivaa aiheuttavat eksoottiset kannibaalialkuasukkaat, jotka viskaavat ensi töikseen Mikin pataan: ”Äläkä säästele suolaa ja ketsuppia. Ruoassa pitää olla makua.”

Meno ja meininki on jälleen ihastuttavan päätöntä – sekä nykypäivän standardien mukaan totaalisen sopimatonta. Tästä ei sarjakuvahulluus enää paljon riemastuttavammaksi muutu.

Teoksesta löytyy myös pari huomattavasti lyhyempää kokonaisuutta, joista ensimmäisessä herra Hiiri taittaa peistä hurjan ilkeän Katin kanssa. Toisessa Mikki yrittää puolestaan vältellä virkaintoista rankkuria, joka tahtoisi passittaa Pluton kaasukammioon. Makaaberit ainekset ja väkivaltaiset temput olivat 1930-luvun alussa selvästikin suosittu huumorin lähde.

Voihan paukkuvat päitset!

Toni Jerrman

Teksti on julkaistu alunperin Tähtivaeltaja-lehden numerossa 1/24.

Kirjat – Elli Leppä: Hylänkö

Elli Leppä
Hylänkö
Nysalor

”Hylängöt ovat menetettyjä maita, ne ovat luopuneet inhimillisestä projektista, muuttuneet ja kieltäytyneet kasvamasta meidän unelmiamme.”

Elli Lepän neljäs runokokoelma on raadollisen ekokriittinen tutkielma ajasta sen jälkeen, kun ihmiskunnan tuho on jo tullut ja mennyt. Runot antavat aivan uudenlaisen lintuperspektiivin Maan massiiviselle ja systemaattiselle hävitykselle, jonka ihmiset ovat aiheuttaneet.

Vaikka tuhomme onkin Hylängön mukaan väistämätön, runokokoelma on samalla toiveikas ja antaa varmasti myös eräänlaista lohtua planeettamme rappiotilasta huolestuneille lukijoille. Kokoelman sanoma on selvä: älkää huoliko, luonto kyllä selviää meistä ihmisistä. Ihmiskunnalla on virheellinen käsitys omasta tärkeydestään niin hyvässä kuin pahassakin. Meidän olemassaolomme on luonnolle vain silmänräpäys, hetken hurma, kuriositeetti, epäonnistunut evolutiivinen kokeilu, jonka on tarkoituskin päättyä aikanaan. Muutos on väistämätön.

Lepän tapa käyttää luonnontieteellistä terminologiaa on hyvin originellia. Hän kutoo kiehtovalla tavalla sen sekaan mytologiaa ja vaihtelee näkökulmia eliölajeista toisiin, osoittaen samalla ihmismielen itsekeskeisyyden ja pahimmillaan sen mielettömyyden: ”kaikki aine joka on väkisin työstetty toisenlaiseksi, tekee hidasta eroa luojastaan, molekyyli molekyyliltä pyrkii takaisin lähtötilaansa, tai seuraavaan olomuotoon, hajoava paperi kirjastojen kellareissa, lahoavien kirjojen työlästä hengitystä.”

Lepän esikoisteos Seisaukset, tasaukset teki minuun suuren vaikutuksen vuonna 2020. On ollut hienoa nähdä, miten hän on jatkanut kirjoittamista ylläpitäen samaa huikean kaunista ja älykästä kielellistä taituruutta: ”dyynien laidoilla kylissä, korumaiset hämähäkit kutovat seittipalatseja, keitaan kuivuneelle pohjalle, ne tietävät ettei läikehtivä vesi palaa, viileät laineet enää kangastuksia, aavikon valkeissa silkkikinoksissa.”

Hylänkö on täysin oikeutetusti ehdolla vuoden 2023 Kalevi Saxellin muistopalkinnon saajaksi.

Melina Marras

Teksti on julkaistu alunperin Tähtivaeltaja-lehden numerossa 1/24.

Elokuvat – Civil War

Civil War

Alex Garland on aiemmin ohjannut ja käsikirjoittanut kolme kunnianhimoista genrefilmiä, joista on kuitenkin uupunut se nerouden viimeinen nitkahdus. Siis elokuvat Ex Machina (2014), Annihilation (2018) ja Men (2022). Civil War -leffalla hän iskee vihdoin napakymppiin. Yhdysvaltain sisällissodasta kertova filmi on tyrmäävä ja tunteisiin käyvä visio, jossa jokainen yksityiskohta on tarkoin harkittu aina äänimaailmaa myöten.

Selvästikin Donald Trumpista inspiraationsa saaneen presidentin (Nick Offerman) pitkä valtakausi on ajanut Yhdysvallat usean eri toimijan sisällissotaan. Maa on kaaoksessa, taisteluja käydään kaikkialla, stadionit on muutettu pakolaisleireiksi ja kaupungeissa mellakoidaan veden ja elintarvikkeiden puutteessa. Hallituksen joukot ovat alakynnessä, ja läntiset armeijat lähestyvät pääkaupunkia.

Pitkän linjan kuvajournalisti ja sotakirjeenvaihtaja Lee Smith (Kirsten Dunst) ja hänen vaaroista kiksinsä saava työtoverinsa Joel (Wagner Moura) päättävät ajaa New Yorkista Washingtoniin. Heidän tavoitteenaan on saada presidentiltä vielä viimeinen haastattelu ennen kuin hänet syrjäytetään vallasta. Mukaan matkalle tarttuvat nuori, intomielinen valokuvaaja Jessie Cullen (Cailee Spaeny) sekä veteraanireportteri Sammy (Stephen McKinley Henderson).

Sodasta raportoivien toimittajien valinta elokuvan pääosaan on Garlandilta neronleimaus. Heidän kauttaan tarina pääsee sukeltamaan niin keskelle etulinjojen melskettä kuin takamaiden todellisuuttakin. He ovat hahmoja, jotka todistavat ja tallentavat tapahtumat jälkipolvia varten ja vaarantavat henkensä keskellä tulitaisteluita – aseinaan pelkät kamerat.

Nelikon automatka näyttää katsojille sekasorron seuraukset. On tuhottuja kaupunkeja, maassa makaavia ruumisröykkiötä ja ihmisiä, jotka käyttävät tilannetta hyväkseen tappamalla kenet eteen sattuu. Sota paljastuu absurdiksi verilöylyksi, joka repii sivistyksen ja inhimillisyyden pintasilauksen riekaleiksi. Tuska ja kuolema ovat jatkuvasti läsnä, ja tappavat vaarat vaanivat joka nurkan takana. Julmuuksien keskellä armoa ei anneta ja niin vangit kuin haavoittuneetkin teloitetaan kuin he olisivat arvottomia räsynukkeja.

Kaiken tämän Garland esittelee vahvoin ja vaikuttavin kuvin. Tunnelmaa tehostaa ääniraita, jota on käytetty niin taiten, että leffa kannattaa katsoa juurikin hyvällä äänentoistolla varustetussa teatterissa. Toiminnan keskellä rakennetaan myös monitasoista henkilökuvaa ja pohditaan ulkopuolisina pysyttelevien toimittajien motiiveja ja moraalia raakojen tapahtumien tarkkailijoina.

Filmin voimaa kasvattaa entisestään se, että tällä hetkellä on liiankin helppo kuvitella Yhdysvaltojen ajautuvan parissa vuodessa maata repivään sisällissotaan – kiitos Donald Trumpin, äärilaidan republikaanien ja jatkuvasti lisääntyvän vastakkainasettelun.

Toni Jerrman – 5 tähteä

Uutiset – Tähtifantasia-palkinnon 2024 ehdokkaat julkistettu

Tähtifantasia-palkinnon 2024 ehdokkaat julkistettu

Vuodesta 2007 lähtien jaetun Tähtifantasia-palkinnon ehdokaslista on julkistettu. Helsingin Science Fiction Seura ry:n jakama palkinto annetaan edellisvuoden parhaalle Suomessa ilmestyneelle fantasiakirjalle.

Vuoden 2023 teoksista on valittu ehdokkaiksi viisi fantasiakirjallisuuden monimuotoisuutta heijastavaa kirjaa:

• Jorge Luis Borges: Kertomukset (Suom. Anu Partanen, Teos)

Spekulatiivisen fiktion aarrearkku, jossa pohditaan ajan ja todellisuuden luonteen kaltaisia, loputtomasti kiehtovia aiheita. Nerokkaat tekstit ovat kieleltään tarkkoja ja hienostuneen humoristisia.

• R. F. Kuang: Babel (Babel, suom. Helene Bützow, Teos)

Maaginen vaihtoehtohistoria on sekä viehättävä lukuromaani että vahvan poliittinen teos. Kielen ja kääntämisen merkityksellisyyden havainnollistaminen yhdistyy sorron ja vastarinnan teemoihin.

• Vehka Kurjenmiekka: Kellopelisydän (Aula & Co)

Salamurhaajien elämä vertautuu omaan maailmaamme, jossa arjen jatkuminen tarkoittaa jonkun kuolemaa. Hiottu esikoisromaani, jonka ihmisläheinen ote on valloittava.

• J. S. Meresmaa: Tytär hämärän, piika pimeän (Myllylahti)

Ikuisen syksyn maailmaan sijoittuvassa romaanissa käsitellään vallan väärinkäyttöä ja ihmissuhteiden kipupisteitä. Mukaansatempaava juoni ja eloisa kieli takaavat lukuelämyksen.

• Gene Wolfe: Soturi sumussa (Soldier of the Mist, suom. Heikki Karjalainen, Moebius)

Historiallinen fantasia kiehtoo hahmoillaan, ideoillaan ja älykkäällä kerronnallaan. Moderni klassikko, joka ei tyhjene yhteen lukukertaan.

Tähtifantasia-palkinnon asiantuntijaraatiin kuuluvat Tähtivaeltaja-lehden kriitikko Jukka Halme, kriitikko Aleksi Kuutio, Risingshadow.netin edustaja Osmo Määttä sekä kirjabloggaaja Niina Tolonen.

Viime vuonna palkinnon voitti Jyrki Vainosen romaani Täytetyt (Aula & Co, 2022).

Palkinnosta myös:
Wikipedia
Kirjavinkit

Tähtifantasia-palkinnon aiemmat voittajat:

Jyrki Vainonen: Täytetyt (Aula & Co, 2022)
Susanna Clarke: Piranesi (WSOY, 2021, suom. Helene Bützow)
Margaret Rogerson: Kirjojen tytär (Karisto, 2020, suom. Mika Kivimäki)
Juhani Karila: Pienen hauen pyydystys (Siltala, 2019)
Samanta Schweblin: Houreuni (Like, 2018, suom. Einari Aaltonen)
David Mitchell: Luukellot (Sammakko, 2017, suom. Einari Aaltonen)
Kazuo Ishiguro: Haudattu jättiläinen (Tammi, 2016, suom. Helene Bützow)
Shaun Tan: Etäisten esikaupunkien asioita (Lasten Keskus, 2015, suom. Jaana Kapari-Jatta)
Terry Pratchett: FC Akateemiset (Karisto, 2014, suom. Mika Kivimäki)
Bruno Schulz: Kanelipuodit ja muita kertomuksia (Basam Books, 2013, suom. Tapani Kärkkäinen)
Steph Swainston: Uusi maailma (Like, 2012, suom. J. Pekka Mäkelä)
Andrzej Sapkowski: Kohtalon miekka (WSOY, 2011, suom. Tapani Kärkkäinen)
Andrzej Sapkowski: Viimeinen toivomus (WSOY, 2010, suom. Tapani Kärkkäinen)
Haruki Murakami: Kafka rannalla (Tammi, 2009, suom. Juhani Lindholm)
Ellen Kushner: Thomas Riiminiekka (Vaskikirjat, 2008, suom. Johanna Vainikainen-Uusitalo)
Ngugi wa Thiong’o: Variksen Velho (WSOY, 2007, suom. Seppo Loponen)
Jeff VanderMeer: Pyhimysten ja mielipuolten kaupunki (Loki-kirjat, 2006, suom. Johanna Vainikainen-Uusitalo)

Sarjakuvat – Petri Hiltunen: Harmaan jumalan hetki

Petri Hiltunen
Harmaan jumalan hetki
Zum Teufel

Hitusen hämäävästi nimetty Harmaan jumalan hetki sisältää todellisuudessa kaksi Petri Hiltusen tekemää Robert E. Howard -sarjakuvaversiota. Nimikertomuksen ohessa mukana on Conan-tarina Mustan rannikon kuningatar – sekä laaja kattaus oheismateriaaleja. Alunperin nämä sarjakuvat ovat ilmestyneet albumimuodossa vuosina 1994 ja 1991, mutta nyt ne nähdään kovissa kansissa ja aiempaa isommassa koossa.

Harmaan jumalan hetki on taiteellisesti yksi Hiltusen läpimurtoteoksista. Esiin vyöryy huolellisesti toteutettuja kuvia, joissa ihmiset ja erityisesti heidän asunsa on kuvitettu pikkutarkalla pieteetillä. Kelttien ja viikinkien Irlannissa käymästä viimeisestä suurtaistelusta kertova tarina hakee pohjansa historiasta, mutta sekoittaa mukaan fantastisia elementtejä.

Jumalten ja haltioiden silmien alla käydään eeppistä, veristä sotaa, joka on päätepiste useammallekin ajanjaksolle. Suuresta henkilökaartista ja hetkittäisestä tekstipainotteisuudesta huolimatta taistelukenttien yllä leijuvan kuoleman voi lähes haistaa – samoin kuin sodan mielettömyyden, joka ei tunne voittajia tai sankareita.

Mustan rannikon kuningatar on kuvituksensa puolesta harjaantumattomampaa Hiltusta. Ihmishahmojen kuvauksessa on paikoin ongelmia, eikä yksityiskohtiin ole panostettu yhtä paljon kuin Harmaan jumalan hetkessä. Huonoksi ei tätäkään jälkeä kutsuisi silti edes metallipiru.

Itse tarina on karua fantasiaa, jossa tappamista ja ryöväämistä ei kaunistella. Kun mässäilystä, väkijuomista ja väkivallasta nauttiva rautainen barbaari lyö hynttyyt yhteen naispaholaiseksi kutsutun jääkylmän Belit-merirosvon kanssa, ovat rannikkoseudut helisemässä. Myyttistä ihmeen tuntua tarinaan tuovat muinaisen suurkaupungin rauniot, sen mysteerien täyteinen historia ja siellä yhä asustava paholaishirviö.

Jos yhtä neljän sivun tekstimättöistä kohtausta ei oteta huomioon, niin jo pelkät kuvat kuljettavat kerrontaa harvinaisen onnistuneesti. Väliin edetään yli kymmenen sivua ilman sanoja, mikä on vahva osoitus Hiltusen kyvyistä sarjakuvataiteilijana.

Oheismateriaaleina kirjasta löytyy Hiltusen uusi esipuhe, selvitys hänen ja Howardin yhteisestä matkasta sekä kunnon rupeama Hiltusen mustavalkoisia ja värillisiä Conan-kuvituksia. Jostain syystä settiin ei ole kelpuutettu yhtään näytettä Tähtivaeltajasta 4/91, jossa sekä kansi että useat kokosivun mustavalkografiikat kuvittavat samaisessa lehdessä julkaistua Conan-novellia Rautapaholainen. Toisaalta tämä tarkoittaa sitä, että jos haluaa kattavan valikoiman Hiltusen Howard-tuotantoa, niin kyseinen lehti kuuluu pakkometsästettäviin kohteisiin Harmaan jumalan hetki -kokoelman lisäksi.

Crom vieköön!

Toni Jerrman

Teksti on julkaistu alunperin Tähtivaeltaja-lehden numerossa 1/24.

Elokuvat – The Good Father

The Good Father
– Kono ko wa jaaku

Viime vuosina Aasian suunnalta on päätynyt suomalaiseen elokuvateatterilevitykseen lähinnä animaatioita ja taide-elokuvia. Jopa aikoinaan vahvasti esillä olleet japanilaiset kauhuelokuvat ovat loistaneet poissaolollaan. Nyt tilannetta pyrkii korjaamaan tuore TabiCine-firma, jonka ensimmäisenä maahantuontina komeilee Sho Kataokan käsikirjoittama ja ohjaama The Good Father (2022).

Elokuvan alussa kohdataan useampia erikoisesti käyttäytyviä, lähes eläimellisiksi taantuneita ihmisiä, jotka eivät puhu tai pukahda. Yksi heistä on Jun-pojan (Ryusei Onishi) äiti, joka viettää pääosan ajastaan toljottamalla akvaariota. Äidin sairauden takia Jun on ryhtynyt kartoittamaan vastaavan kohtalon kohdanneita ihmisiä. Mistä tässä pienimuotoisessa epidemiassa on oikein kyse?

Toisaalla tutustutaan psykoterapeutti Shiro Kubon (Hiroshi Tamaki) perheeseen. He ovat kohdanneet suuren tragedian viisi vuotta aiemmin. Auto-onnettomuuden jäljiltä äiti makaa yhä sairaalassa koomassa, kun taas nuorimman tyttären kasvot ovat palaneet niin pahoin, että hän käyttää jatkuvasti naamiota eikä suostu poistumaan kotoaan. Vanhempi Hana-tytär (Sara Minami) ei vahingoittunut onnettomuudessa fyysisesti, mutta henkisesti hän kärsii selviytyjän syyllisyydestä.

Sekä Jun että Hana ovat käytännössä menettäneet äitinsä, ja tämä luo pohjan heidän ystävyydelleen.

Aivan yllättäen Shiro tuo kotiklinikalle naisen (Yuki Sakurai), jonka väittää olevan perheen koomasta herännyt äiti. Nuorempi tytär ottaa naisen innolla vastaan, mutta Hanan mielessä kytee epäilys. Miksi nainen ei näytä yhtään siltä kuin äiti hänen muistikuvissaan?

Tästä asetelmasta käynnistyy syöksy yhä syvemmälle psykologisen kauhun uumeniin. Shiro-isä vaikuttaa lapsiaan ja potilaitaan vilpittömästi rakastavalta mieheltä, mutta jokin hänessä tuntuu silti olevan vialla. Onko hän jo liiankin ylitsepursuavan empaattinen ja ystävällinen? Entä sitten nainen, joka kutsuu itseään perheen äidiksi? Onko hän, vai eikö? Mistä tässä kaikessa on kyse?

Kataoka rakentaa taitavasti jännitteitä, jotka muuttavat arkisetkin kohtaukset piinallisiksi jännitysnäytelmiksi. Toteutus on vähäeleistä, mutta tunnelma pysyy jatkuvasti timminä. Valkokangasta voi vain tuijottaa intensiivisesti samalla kun pelko hiipii pitkin selkäpiitä.

Kun salaisuudet alkavat vihdoin paljastua, tarina kaivautuu kerros kerrokselta kohti mädäntyneen sipulin ydintä. Yllättävät tvistit seuraavat toistaan, ja katsojaa heitellään kuin lastua laineilla. Kaikesta tästä väännöstä huolimatta filmin logiikka toimii aukottomasti, ja vain se vihoviimeinen, hupsuttelun puolelle notkahtava käänne iskee särön muuten niin vahvaan suoritukseen.

Kovaa kamaa!

Toni Jerrman – 4 tähteä

The Good Fatherin Suomi-ensi-ilta 5.4.

Kirjat – Amal El-Mohtar & Max Gladstone: Tällä tavalla hävitään aikasota

Amal El-Mohtar & Max Gladstone
Tällä tavalla hävitään aikasota
This Is How You Lose the Time War
Suom. Kaisa Ranta. Hertta

Tähtivaeltajassa 4/19 julkaistussa haastattelussa Amal El-Mohtar kertoi laajalti mm. Max Gladstonen kanssa kirjoittamastaan This Is How You Lose the Time War -pienoisromaanista. Sittemmin teos voitti niin Hugo-, Nebula- kuin Locus-palkinnon. Nyt kirja on saatu myös suomeksi nimellä Tällä tavalla hävitään aikasota.

Romaani kertoo kahdesta aika-agentista, Punaisesta ja Sinisestä, jotka ovat kiihkeän aikasodan eri puolilla. Toinen heistä palvelee teknologiakeskeistä Virastoa ja toinen luonnonläheistä Puutarhaa. Molempien tehtävänä on muovata historiaa matkaamalla ajassa, jotta heidän kannattamansa maailmanjärjestys käy toteen. Tässä pelissä murhat ja kokonaisten kulttuurien hävittämiset ovat arkipäivää.

Sekä Punainen että Sininen ovat agentteina eliittiluokkaa ja syvästi omistautuneita asialleen. Usko omien toimien oikeutukseen alkaa kuitenkin murentua, kun he ryhtyvät kiellettyyn kirjeenvaihtoon. Alkuun kyse on vastustajan härnäämisestä ja oman erinomaisuuden korostamisesta, mutta vähitellen kirjeiden sävy pehmenee, kun hahmot alkavat ymmärtää toisiaan. Päädytäänkö lopulta mahdottomaan toveruuteen tai jopa rakkauteen, vai onko kyseessä hienovaraisesti kudottu petosten verkko? Nämä kysymykset sävyttävät koko teosta.

Tällä tavalla hävitään aikasota on kauniisti kirjoitettu ja suomennettu kertomus kilpakumppaneista aikasodan pyörteissä. Asetelma mahdollistaa kiehtovat väläykset historian eri kehitysvaiheista, joiden käänteissä agenteilla on omat tärkeät roolinsa. Vuosien myötä pienetkin muutokset kertautuvat ja ohjaavat maailman kehityksen uuteen muottiin. Meille tutun menneisyyden ohessa tarinassa vieraillaan myös kaukaisilla planeetoilla ja tulevaisuuden tähtikentillä. Tästä on aito ihmeen tuntu tehty.

Kiehtovaa kerrontaa on saatu aikaan myös tavoista, joilla Punainen ja Sininen viestivät keskenään. Koska kyseessä on salainen kirjeenvaihto, voi teksti olla piilotettuna vaikkapa kuolleeseen sudenkorentoon, puun vuosirenkaisiin tai teenlehtien liikkeisiin.

Teoksen sydämenä sykkivät kulissien ohessa sen lämminhenkisesti kuvatut päähenkilöt, heidän tunteensa, ajatuksensa ja suhteensa. Tälläkin saralla romaani toimii erinomaisesti. Lisäjännitettä kokonaisuuteen tuo salaperäinen etsijä. Varjo, joka ilmestyy aina paikalle, kun Punainen uskoo tuhonneensa saamansa viestin fyysisen ilmentymän…

Toni Jerrman

Teksti on julkaistu alunperin Tähtivaeltaja-lehden numerossa 1/24.

Kolumni – Pääkirjoitus 1/24

Käynnistämme vuoden tällä kertaa siinä mielessä poikkeuksellisella numerolla, että mukana ei ole yhtään kirjailija-artikkelia. Sen sijaan katseet on käännetty musiikkiin ja sarjakuviin. Yleisestä suunnanmuutoksesta ei ole kyse, sillä tuleviin numeroihin on sovittu jo iso tukku kirjailijaesittelyitä. Mutta aina on hyvä tutkailla spefi-maisemia myös erikoisemmista kulmista.

Herra Mannisen spekulatiivinen levykokoelma -artikkelissa Pekka Manninen ruotii scifiin, fantasiaan ja sarjakuviin kytkeytyviä levyjä ja biisejä. Mukana on sekä harvinaisia kuriositeetteja, rakettimaisia ralleja että poskettomia kokeiluja. Musiikillisesti kuljetaan aina rockista sinfoniaan, folkista oopperaan ja musikaaleista jazziin. Kokonaisuus hämmästyttää ja kummastuttaa takuuvarmasti jokaista pientä kulkijaa. Ja mikäs sen mukavampaa!

Kuvaa ja tekstejä yhdistävien spefi-kertomusten puolelle kurkistetaan perinteisessä Sarjakuvavuosi Amerikassa -katsauksessa. Siinä perataan esiin vuoden 2023 parhaat uudet yhdysvaltalaissarjakuvat. Joukkoon mahtuu lukuisia teoksia, jotka ilahduttavat, herättävät ajatuksia ja saavat aivot sykkimään kuin pirteä peipponen pelihallissa.

Kotimaisena novellina tarjolla on Inkeri Kontron vaikuttava Kuusyndrooma. Tulevaisuusasetelmasta ja vahvasta psykologisesta otteesta huolimatta se on myös maailmanpoliittisesti ajankohtainen. ”Silloin ei vielä tiedetty, että Kuukin on mielentila.”

Kaiken muun hyvän lisäksi tässä numerossa käynnistyy taiteilijamaestro Pertti Jarlan Unilähetyksiä Kuusta -sarjakuva. Mielikuvitusta kutkuttava omintakeinen tarina jatkuu Tähtivaeltajan tulevissa numeroissa. Jessöör ja jepulis!

Vanhaan tuttuun tapaan mukana on myös rutkasti kirja-, sarjakuva- ja elokuva-arvosteluja. Sekä tietenkin viime numerossa ensimmäistä kertaa nähty Elisa Wiikin ja Mikko Seppäsen Katsomisen arvoista? -palsta, jossa kirjoittajat käyvät läpi striimauspalveluiden tuoreimpia spefi-sarjoja.

Viime vuoden lopulla spefi-faneja ilahdutti tieto, että Magdalena Hain Sarvijumala-romaani (2/23) voitti lasten- ja nuortenkirjallisuuden Finlandia-palkinnon. Palaamme tähän merkkihetkeen julkaisemalla Hain kiitospuheen kokonaisuudessaan sivulla kuusi.

”Kuinka monta sydämenlyöntiä sinulla on jäljellä? Läpäisisitkö Voight-Kampff-testin tunnekuohuissa? Tunnetko Roy Batty -metodin?”, kysyy Clutch-bändi Red Alert (Boss Metal Zone) -kappaleessa, joka on julkaistu Sunrise on Slaughter Beach -levyllä vuonna 2022.

Lukemisiin ja kokemisiin!

Toni Jerrman

Elokuvat – When Evil Lurks – Paha vaanii

When Evil Lurks – Paha vaanii

Kauhu on siinä mielessä antoisa genre, että vaikka ylivoimaisesti suurin osa tarjonnasta on teini- ja bulkkipullaa, niin aina väliin eteen ponkaisee kiitettävän omaperäisiä teoksia. Argentiinalaisen Demián Rugnan When Evil Lurks ottaa tehot irti jo kuluneeksi käyneestä riivaus-teemasta. Tästä kiitos kuuluu pitkälti riivaukseen liitetyille uskomuksille, jotka poikkeavat monin tavoin siitä, mitä elokuvissa on aiemmin nähty.

Maaseudun syrjäkylillä tiedetään, että demoninen riivaus ei ole lastenleikkiä, mutta riivattuja pidetään lähinnä suurten kaupunkien ongelmana. Mutta sitten veljekset Pedro (Ezequiel Rodríguez) ja Jimi (Demián Salomón) löytävät María Elena -vanhuksen (Isabel Quinteros) hökkelistä jo yli vuoden ajan vuoteenomana maanneen, elävältä mätänevän Urielin. Ja hän, jos kuka, on selvästi paholaisen riivaama. Nyt pitäisi vain keksiä, mitä tehdä löyhkäävälle ja epämuodostuneelle ihmisen irvikuvalle, joka erittää limaa ja visvaa enemmän kuin runsaasti. Ampuakaan sitä ei voi, sillä silloin demoni vapautuisi ja pääsisi siirtymään muihin ihmisiin.

Sen tarkemmin juonenkäänteitä paljastamatta voitaneen kertoa, että Uriel ei jää elokuvan ainoaksi riivatuksi. Pedron ja Jimin epätoivon täyteinen pakomatka levittää pelosta nautintonsa nappaavan pahuuden lonkerot yhä laajemmalle. Kukaan ei ole turvassa, kun piru pistää parastaan. Raskaana oleva nainen hakkaa kirveellä omaa päätään, ja riivattu äiti lappaa pikkupoikansa aivot parempiin suihin. Noin ihan alkajaisiksi.

When Evil Lurks tykittää kehiin intensiivistä panikointia, sielua raastavia tunnekuohuja ja toivottomuuden hyökyaaltoja. Äärimmäinen pahuus on voima, jonka edessä ihmiset ovat helisemässä, eivätkä edes vanhat uskomukset ja manauskeinot välttämättä pysäytä pimeyden etenemistä. Siinä on raavailla miehilläkin itku herkässä.

Filmi ei mässäile verellä tai efektivyörytyksellä, vaikka molempia toki onkin tarjolla. Keskeisempää on kujanjuoksu sellaisten voimien kanssa, joita ihmismieli ei voi ymmärtää. Ja juuri tämä perimmäinen vieraus tekee henkilöiden kokemasta hyytävästä kauhusta entistäkin tehokkaampaa. Jopa täysin ilman hötkyilyä tai sätkypelottelua.

Kiitosta sopii jakaa myös näyttelijöille, jotka onnistuvat kuvastamaan hahmojen mielenliikkeitä väkevyydellä, joka istuu täydellisesti elokuvan synkkään tunnelmaan.

Toni Jerrman – 4 tähteä

Elokuvat – Dune: Part Two

Dune: Part Two
– Dyyni: Osa kaksi

Denis Villeneuven Dyyni-eepoksen ensimmäinen osa ei toiminut itsenäisenä elokuvana. Kokonaisuus jäi romaanin komeaksi kuvitukseksi vailla jännitteitä, kiinnostavia hahmoja tai sisältöä. Dyyni: Osa kaksi onnistuu kuitenkin kokoamaan ainekset meneväksi toimintaviihteeksi ja samalla perustelemaan ensimmäisen osan olemassaolon.

Mutta aloitetaan huonoista uutisista. Dyyni: Osa kaksi on ennen kaikkea naiivi ja reipashenkinen pulp-fantasia-avaruusooppera, joka ottaa itsensä aivan liian vakavasti. Jos katsoja yrittää suhtautua elokuvaan yhtä tosissaan kuin tekijät, koko touhu kaatuu epäuskottavuuksiin, kivikautisiin asenteisiin ja kliseisyyteen. Pahimmin mättävät aavikkoplaneetan ekologia ja siellä elävät hiekkamadot.

Elokuvassa hiekkamatojen liikkuminen näyttää jopa mahdottomammalta kuin millaiseksi olin sen mielessäni kuvitellut. Niiden selässä matkustaminen johtaisi varmaan tukehtumiskuolemaan. Aavikon kanssa ”tasapainossa” elävät vapaat ihmiset asuvat puolestaan kymmenien tuhansien kansalaisten maanalaisissa kaupungeissa – joiden ruoantuotanto tapahtuu ilmeisesti muutamassa kukkaruukussa.

Vaikka kirjailija Frank Herbert – ja hänen jäljessään käsikirjoittajat Villeneuve & Jon Spaihts – asettuvatkin Arrakis-planeetan kolonialistisella näyttämöllä alkuasukkaiden, fremenien, puolelle, on kertomuksen tapa käsitellä valtaa varsin ongelmallinen. Rakenne noudattelee satoja vuosia toisteltua kaavaa, jossa tuhoutuneeksi luullun kuningas- tai aatelissuvun viimeinen vesa kasvaa sikopaimenten, isojen apinoiden tai muiden iloisten veikkojen keskuudessa, nousee heidän päällikökseen ja johtaa heidät kapinaan laitonta valtaa vastaan. Tässä troopissa laillinen, hyvä valta on perittyä, ja alistetut tarvitsevat hallitsijakseen vanhaa kunnon aatelistoa.

Alkuperäisen romaanitrilogian suurin vahvuus olivat poliittisen juonittelun koukerot, joita Herbert kuvaili jokseenkin samalla intensiteetillä kuin mihin Game of Thrones -televisiosarjassa yllettiin paljon myöhemmin. Tästä valtapelin dramatiikasta Villeneuve ei ole valitettavasti saanut paljoakaan irti. Sen sijaan hän on onnistunut latistamaan asetelman demonisoimalla Harkonnenien mahtisuvun jäsenet yksiulotteisiksi psykopaateiksi ja raivohulluiksi, jotka eivät edes yritä esittää olevansa kykeneviä minkäänlaisiin johtotehtäviin. Tällainen puhdas pahuus sopii kyllä satuelokuviin, mutta Dyynin brutaali väkivalta ja synkkyys antavat ymmärtää, että Villeneuve on suunnannut elokuvansa pikkulasten sijasta aikuisyleisölle.

Itse tarinassa keskitytään messiasnuorukaisen, Paul Atreidesin (Timothée Chalamet), edesottamuksiin. Alkuperäistä juonta on muunneltu enimmäkseen hullumpaan suuntaan: romaaneissa Paulin kasvukertomus alkuasukkaiden johtajaksi ja legendaksi vie vuosia. Villeneuven käsittelyssä hän oppii paikalliset tavat ja hänestä tulee fremen fremenien joukossa muutamassa kuukaudessa. Valkokankaalla hänen nousunsa miljoonien ylipäälliköksi ja vapahtajaksi näyttää vielä epäuskottavammalta kuin miltä se tässä kuulostaa.

Vaikka tarina on tyhmä, Villeneuve ja hänen kumppaninsa kertovat sen teknisesti mestarillisesti. Paulin hyvin rytmitetyt seikkailut vetävät mukaansa, ja keskeiset roolit näytellään enimmäkseen hyvin. Lukuisat yksityiskohdat ovat mitä ihastuttavimpia: epärytmisen hiekkakävelyn maahan piirtämät jäljet, puvustus, musiikki ja äänisuunnittelu, se miten kulttuuriset erot näkyvät jopa taistelumenetelmissä… Höpsöydestään huolimatta elokuva on pullollaan mieleenpainuvaa taidetta.

Kokonaisuus on tällä kertaa vähemmän kuin osiensa summa. Mutta jos elokuvateatteriin astuessaan suostuu jättämään aivot narikkaan, tarjoilee Dyyni 2 oikein tymäkän viihdespektaakkelin – jonka loppukohtauksissa aletaan valitettavasti jo petailla sarjan kolmatta osaa.

Jukka Laajarinne