Nykyisin ison budjetin genre-elokuvia puffataan niin innokkaasti joka tuutista ja putkesta, ettei kuukausia kestävältä ennakkohehkutukselta voi välttyä, vaikka kuinka yrittäisi. Samalla odotukset nousevat niin korkealle, ettei niitä yltäisi täyttämään edes kuusimetrinen orangutangi. Siksi teatterissa odottaa useimmiten pettymys, vaikkei lopullinen elokuva huono olisikaan. Näin kävi myös Deadpoolin suhteen.
Deadpool
Herra Deadpool on yksi Marvelin räävittömimmistä hupihemmoista: suuta soittava punanuttuinen superpaskiaissankari, joka murjoo paperille sekä ihastuttavan huonoja vitsejä että verisiä ruumisröykkiöitä. Eli hän on aivan toista maata kuin tavanomaisten Marvel-elokuvien lapsille sopivat trikooidolit.
Tästä huolimatta hahmo on päästetty valkokankaille sikailuja pahemmin sensuroimatta. Ja siitä sietää olla kiitollinen. Tosin saavutuksesta intoillaan leffassa turhankin itsetietoisesti, yleisölle jatkuvasti silmää iskien. Elokuva ei myöskään kohoa samanlaiselle hienostuneen hulluuden asteelle kuin parhaat Gerry Dugganin ja Brian Posehnin käsikirjoittamat DP-sarjakuvat (ks. Tähtivaeltaja 1/14).
Hupia on kuitenkin tarjolla rutkasti, kun Ryan Reynoldsin rennosti tulkitsema huuliveikko etsii käsiinsä roistoa, joka pilasi hänen hehkeän hipiänsä. Verta ja huumoria lennätetään tasaisen tappavaan tahtiin, mutta samalla päähenkilöstä leivotaan vallan sympaattista moottoriturpaa. Eli vaikka Deadpool murhaakin pahiksia, on hän pohjimmiltaan hyvä ja rakastettava hanttapuli. Tätä sivuosissa vilahtavat supersankarit eivät tahdo ymmärtää.
Paheksujiin lukeutuvat sellaiset Ryhmä-X:stä tutut hahmot kuin teräksinen Kolossi ja teiniangstinen Negasonic Teenage Warhead. ”Koska studiolla ei ollut varaa isompiin tähtiin”, toteaa aiheesta Deadpool itse. Muutenkin leffa rikkoo tämän tästä reaalimaailman ja filmitodellisuuden välisen raja-aidan. Mukana on myös lukuisia elokuva- ja populaarikulttuurista ponnistavia sisäpiirinvitsejä, joilla kosiskellaan fanikunnan röhönauruja.
Paikka paikoin elokuva yltyy lähes järjettömille komediakierteille tai eksyy ihastuttavan surrealistisille sivuraiteille. Samanlaista rohkeutta antautua sekopäisyyden vietäväksi olisi kaivattu myös juonikuvioon. Nyt tarina kulkee perinteisiä latuja synnyinkertomuksineen ja kostoteemoineen.
Tim Millerin ohjaama Deadpool-filmi toimii todennäköisesti parhaiten, jos mielipuolisen miekkosen sarjakuvairrottelut eivät ole tuttuja. Silloin jo se, että trikoosankari matkaa keikoille taksilla, harrastaa hikistä seksiä ja kiroilee antaumuksella, on normaalista poikkeava kokemus. Irtopäistä, aivomassasta ja alastomuudesta nyt puhumattakaan.
Deadpool on postmodernin itseironinen täytekakku, joka viihdyttää hyvinkin koko mittansa ajan. Silti se jättää jälkeensä kaipuun selvästi kovempaan ja palkitsevampaan revittelyyn.
Toni Jerrman – 3 tähteä
tähtivaeltajablogi 