Thomas Pynchon
Painovoiman sateenkaari
Gravity’s Rainbow
Suom. Juhani Lindholm. Teos
Thomas Pynchonin vuonna 1973 julkaistun järkälemäisen klassikon, Painovoiman sateenkaaren, suomennos on kulttuuriteko vailla vertaa. Kyseessä on toisen maailmansodan loppuvaiheisiin sijoittuva rakettimekaniikan ja polymeerikemian hervoton riemulaulu, jonka purskahteleva kerrontatyyli vähät välittää perinteisten muotojen rajoitteista. Juhani Lindholmin käännös on mestarillista työtä ja jo itsessään kolossaalinen saavutus alkutekstin kompleksisuuden ja tavattoman ilmaisullisen runsauden takia.
Pynchonin ominaistyyli on tajunnanvirtamaista, raskaslukuista tekstiseinää vailla luku- tai kappalejakoja. Sanojen rannaton tulva lähestyy kuvattavaa asiaa sykkyräisiä kiertoteitä ja pyrkii korvaamaan sanataiteellisen osumatarkkuuden silkalla likimääräisyyksien runsaudella. Kerronnassa viljellään päättymättömän pitkiä virkkeitä sekä kielellisiä harharetkiä. Lopulta juonen kaarikin pirstaloituu nykiviksi katkelmiksi.
Säännöllisin väliajoin kerronta erkanee tykkänään arkijärjen kahleista ja uppoaa hallusinatoristen näkymaisemien hetteikköihin. Väliin sanatulvasta kuitenkin huuhtoutuu esiin pieniä kielellisiä helmiä, lähes runon kaltaisia kauniita ja kirkkaita pysähtyneen hetken kuvia. Lukukokemuksena teos on varsin vaativa ja edellyttää lukijalta kärsivällisyyttä sekä tyhjäkäynnin sietoa.
Tarinalinjat sisältävät runsaasti roiseja pornografisia kuvauksia, jotka äityvät suorastaan rypemään groteskeissa yksityiskohdissa. Naisten rooli on valitettavasti typistynyt himon kohteiksi, joiden sielunelämällä ei juuri ole merkitystä. Teos on niiltä osin vahvasti aikansa lapsi.
Toinen leimallinen piirre ovat rikkaat kulttuuriviittaukset elokuvan ja musiikin saralta. Proosa ratkeaa toistuvasti hilpeäksi musikaaliksi laulusäkeistöjä, kuoro-osuuksia ja koreografioita myöten. Yllättävissä notkelmissa piilee myös salakavalia, riemastuttavia pikku anakronismeja. Kielellisen riemunkirjavuuden ja sekametelisopan vastapainoksi tekstistä pilkahtaa myös säkenöivän tarkkoja oivalluksia ja rutikuivaa ironiaa.
Useiden näkökulmahenkilöiden edesottamuksia seuraileva sodanaikainen odysseia harhailee Euroopan pohjoisosien halki. Hahmojen tarinakaarien merkittävyys aaltoilee, väkeä lappaa edes takaisin sekä valokeilassa että kulisseissa.
Perusasetelmana on Saksa vastaan Englanti. Molemmissa valtioissa kehitetään sodan kulun kääntävää rakettia, jonka toimintaprosessien jokainen yksityiskohta kuvataan tuskallisella, pakkomielteisellä tarkkuudella. Puhutaan vakoojista, soluttautumisesta ja valtioiden sotakoneistojen sisäisistä kähminnöistä – kaksoisagentit ja petturuus kytevät jokaisen hahmon tajunnan taustalla.
Sinikopioiden, kemiallisten kaavojen ja behavioristisen psykologian kryptisyys lähentelee jo salatiedettä, joka kohoaa lähes uskonnon tasolle. Kaiken läpäisee varsin oikeutettu paranoia, joka tekee kertojista epäluotettavia.
Tuhatsivuisessa opuksessa massiiviset määrät kovaa historiallista faktaa limittyvät erottamattomasti spekulaatioon ja puhtaaseen fiktioon. Saksassa odotellaan lopunaikoja, halki Euroopan järjestetään kuukausien mittaisia orgiastisia maailmanlopun bakkanaaleja. Hetkellisen kimalluksen kulissina on raunioituneita yhteiskuntia, kylmän meren pyyhkimiä miinoitettuja rantoja sekä romahtaneita kaupunginosia, joissa sanomalehtipaperiin käpertyneet katulapset tappelevat ruoanjätteistä yhdessä kulahtaneiden huorien kanssa.
Painovoiman sateenkaaren on arveltu tavoittelevan kirjalliselta tyyliltään sotatilassa olevan yhteiskunnan kaoottisuuden ilmiasua. Siinä se kieltämättä onnistuukin.
Elli Leppä
Teksti on julkaistu alunperin Tähtivaeltaja-lehden numerossa 4/14
tähtivaeltajablogi 